Kauri Honkakoski on yksi harvoista suomalaisista fyysisen teatterin ohjaajista. Hän ajattelee, että on ihmisiä jotka haluavat katsoa puheteatteria ja on ihmisiä, jotka haluavat katsoa tanssia. Ja sitten on ihmisiä, jotka haluavat katsoa nimenomaan fyysistä teatteria. Omaa nimeään kantavan ryhmän vetäjänä Honkakoski luo katsojille visuaalisesti stimuloivia teoksia, jotka jättävät tilaa omille mielleyhtymille.
Oppi Lontoosta
Kauri Honkakoski on taustaltaan esiintyjä. Parikymppisenä, näytellessään Helsingin Kaupunginteatterissa hän tunnisti kaipuun johonkin perusteellisempaan kuin mitä ympäristö tuolloin tarjosi. ”Etsin intuitiivisesti jotain syvempää ja tarkempaa, mutta en osannut silloin sanallistaa, mitä se oli. Nyt jälkeenpäin hahmotan, että halusin tarkat taiteelliset työkalut siihen, että voin itse valmistaa esityksiä esiintyjänä, ohjaajana ja dramaturgina”, Honkakoski muistelee uransa käännekohtaa. ”Fyysisessä teatterissa ei ole eriteltyjä ammattilaispoteroita, vaan eri työnkuvat voivat yhdistyä samassa taiteilijassa. Oleellista on, että taiteilijalla on kyky hahmottaa teatterin tekemisen prosessia useasta näkökulmasta ja tuottaa itsenäisesti materiaalia.”
Hiukan aiemmin Honkakoski oli vaikuttunut näkemästään kansainvälisen ryhmän esityksestä, jossa näyttämöllä oli 10 esiintyjää, joilla oli yhteinen tapa liikkua. Teoksen taika syntyi liiketekniikasta nimeltä corporeal mime, jota ryhmä oli harjoitellut ja hionut vuosia. Tästä innostuneena Honkakoski muutti Lontooseen opiskelemaan kyseistä tekniikkaa. Vuoden kokeilu johti seitsemään vuoteen Englannissa, jossa hän opiskeli ja työskenteli Theatre de L’Ange Fou’n huippukoulussa ja companyssa.
Vuonna 2014 Honkakoski muutti takaisin Suomeen ja perusti Kauri Honkakoski Companyn. Companyn ydinryhmään kuuluu seitsemän fyysisen teatterin näyttelijää sekä valosuunnittelija–lavastaja Sisu Nojonen ja äänisuunnittelija Tuuli Kyttälä.
Corporeal mime – Kieli ja väline
Corporeal mime -miimiä voidaan pitää yhtenä eurooppalaisen fyysisen teatterin suunnannäyttäjistä, vaikka se on hyvin marginaalinen taiteenmuoto. Muoto nojaa liiketekniikkaan, mikä on metodeista ja tyyleistä koostuvassa länsimaisessa teatterissa hyvin epätyypillistä.
”Kun tunnistin, että olin löytänyt etsimäni tavan tehdä teatteria, ymmärsin myös, että sen haltuunotto vaatii aikaa. Päätin, että lähden Lontoosta vasta kun voin todella luottaa, että tekniikka on minussa luissa ja ytimissä asti. Että osaan varmasti ohjata muita, valmistaa esityksiä ja opettaa corporeal mimea toisille.”
Honkakoski kuvailee, että fyysistä teatteria voisi ajatella esittävän taiteen suuntana, joka on tanssin ja puheteatterin välissä ja joka käyttää kerronnassaan sekä teatterin dramaturgisia välineitä että tanssin liikkeellisiä abstraktimpia, symbolisempia ja kuvallisempia keinoja.
Kun pantomiimissa, tutummassa mimiikan muodossa, fokus on käsissä, corporeal mimessa tekniikan fokus on selkärangan rikkaassa artikulaatiossa ja lantionpainon siirroissa. Corporeal mimen lainalaisuudet tulevat arjesta: työntämisestä, vetämisestä, nostamisesta, painamisesta, kiskomisesta. Lajin filosofisempi ajatus on, että esiintyjän tulee pystyä ilmentämään kaikkea ihmisen elämään liittyvää kehollisesti, oli se sitten konkreettista fyysisen työn tekoa tai abstraktia kuten ajatteleminen. ”Molempiin kuuluu omansalainen kaivelu ja lapioiminen”, Honkakoski huomauttaa.
Corporeal mime on Kauri Honkakoskelle tapa jäsentää ja valmistaa esitys, mutta se on muokannut myös tapaa jolla Honkakoski katsoo maailmaa: ”Fiilisten luonnolakeja ja esimerkiksi sitä, miten ihmiset järjestäytyvät tiloissa. Nykyään minua kiinnostaa ensisijaisesti, miksi esiintyjä liikkuu niin kuin liikkuu enemmän kuin se, miten hän liikkuu.”
”Corporeal mime on minulle kieli ja minua kiinnostaa se runous, mitä tuolla kielellä voi kirjoittaa”, Honkakoski kuvaa.
Alussa on tunnelma ja materia
Honkakosken teokset lähtevät aina jostain pakottavasta sisäisestä tarpeesta, toiveesta, tunteesta tai tunnelmasta ja halusta pöyhiä sitä. Tunnelmaa tai tunnetta seuraa usein visuaalisia mielikuvia siitä, kuinka monta ja keitä näyttämöllä esiintyy. Sitten kuviin alkaa piirtyä materiaa ihmisten rinnalle; huonekaluja, esineitä tai muita asioita, jotka kuuluvat juuri kyseiseen esitykseen.
Honkakoski esittelee noita sanallistumattomia virtoja työryhmälleen kuvien kautta. Hiljalleen alkaa jäsentyä, mitä tuloillaan olevassa esityksessä ollaankaan käsittelemässä.
”Tyypillisesti en osaa sanoa esiintyjille ensimmäisissä treeneissä tarkkaan, mistä teos tulee kertomaan, mutta osaan tehdä päätöksiä ja valintoja, jotka vievät lopputulokseen”, Honkakoski kuvailee teostensa intuitiivista luonnetta. Muotonsa teos löytää työryhmän kanssa keskustellen ja leikkien. Honkakosken prosessit ovat pitkiä ja niihin kuuluu lyhyempiä työjaksoja. ”Usein jotain siitä, mitä tuotetaan jo ihan alkupäivinä, säilyy lopulliseen esitykseen asti.”
Honkakosken tuoreimmassa näyttämöteoksessa, Hinterlandissa (2023), alkukuvana oli kärryt. Vuodesta 2017 asti kiertäneessä Pulpetissa tuo elementti olivat pulpetit. ”Ajattelen, että nuo konkreettiset esineet ovat lahjoja luovuudelle tai yhteiselle leikille.” Esineitä ei harjoituksissa kuvitella, vaan toiminta, liikemateriaali ja dramaturgia syntyvät konkreettisista esineistä. Lavastukselliset ja puvustukselliset seikat, rekvisiitta ja maskit mukaan lukien, ovat Honkakoskelle ankkuroivia ja kehystäviä elementtejä, joiden kautta hän luo teoksen maailman ääret tyhjyydestä. ”Teoksen maailman lainalaisuudet, mikä sinne mahtuu ja mikä ei, syntyvät sitten yhdessä esiintyjien kanssa.”
Honkakoski suhtautuu näyttämön esineisiin hyvin konkreettisesti mutta arvostaen: ”Pyrin kohtelemaan esineitä siten, että niiden olemassaolo lavalla tulee lunastetuksi; että teoksen toiminta ja liikemateriaali on sellaista, ettei se olisi mahdollista ilman juuri niitä. Tykkään myös materiassa siitä, että se on rajoite näyttämöllä siinä missä esimerkiksi esiintyjien määräkin. Sellaisena se on äärimmäisen luova asia.”
Banaali, hupaisa ihminen
Corporeal mime voi muotona olla hyvin abstraktiakin, mutta Honkakoski innostuu hahmoista – ihmisestä. Esiintyjät tuovat Honkakosken teoksiin oman maailmansa. ”Se on isompi asia kuin pelkkä habitus. On ihanaa pelata sillä, minkälaisia hahmoja esiintyjät rakentavat.”
Honkakoskea kiinnostaa ihmisten kummallisuus, banaalius, jokin pateettisuus, sokeus. ”Minusta me ollaan ihan hassuja, groteskeja hiihtäjiä. Se naurattaa mua ja synnyttää suurta hellyyttä meitä ihmisiä kohtaan. Täällä me tempoillaan maapallolla muurahaisina vaikka luullaan olevamme kukkoina tunkiolla. Tempoilu herättää minussa huvittuneisuutta.”
Huvittuneisuus kuvaakin suoran huumorin sijaan hyvin Honkakosken esitysten omaleimaista tragikoomista virettä. Tunnistettavaa on myös Honkakosken tunnustautuminen Samuel Becketin faniksi.
Katsojalle tilaa
Honkakoski pyrkii luomaan teoksiinsa selkeän paikan, yksinkertaisen asetelman, jonka äärellä katsoja voi rauhassa assosioida. Honkakoski uskoo, että katsojat katsovat hänen teoksiaan kollektiivisen alitajunnan viitekehyksessä eli tunnistaen yhteisiä asioita ja ilmiöitä, mutta samaan aikaan hyvin henkilökohtaisesta näkökulmasta.
Honkakoski huomauttaa, että hänen teoksissaan ei ole mitään salaista tarinaa tai muutakaan piiloviestiä, mikä pitäisi tajuta. ”Se mitä siitä kokee on just se, mitä sen pitää olla. Ne on tarkoituksella auki, jotta katsojakin mahtuu mukaan.” Teosten teemat saattavat tarjota hyvin erilaiset viitekehykset eri ikäisille ja taustaisille katsojille. Esimerkiksi Pulpettia saattaa joku tulkita lahkon tai sodan kokemuksen ja joku toinen koulumaailman kautta.
Tehdessään esityksiään Honkakoski ei mieti sitä, millaisia mahdollisia mielikuvia tai mielleyhtymiä ne voivat synnyttää. ”Luotan siihen, että jos materiaali tuntuu minulle tarpeeksi rikkaalta, niin se on kiinnostavaa myös muista. Kokemukseni on, että jos kaivautuu sisäiseen pakkoon tehdä, niin syvältä sieltä löytyy se, mikä meitä yhdistää. Usein tämä alue ei ole sanallinen.”
Hinterland esimerkiksi lähti mielikuvasta, jossa näyttämöllä oli ryhmä ihmisiä. ”Halusin nähdä kuvassani olleen jännitteisen, ongelmallisen ryhmän toimimassa yhdessä,” Honkakoski muistelee. Hinterland lähti syntymään jälleen sisäisestä tunteesta ja kuvasta eikä se liittynyt maailman tapahtumiin: ”En osaa tehdä tietoisesti reaktioesitystä johonkin maailman asiaan, vaikka tietysti ne vaikuttavat ihmiseen. Esityksen tekeminen on kehollinen prosessi, tunne siitä, että tuohon suuntaan on mentävä.” Vasta kun materiaali on järjestäytynyt valmiiksi dramaturgiseksi kokonaisuudeksi, pystyy Honkakoski katsomaan, mitä se mahdollisesti tarkoittaa tässä ajassa.
”Haen teoksissani jotain yleisinhimillistä ja ajatonta. Sellaiset aiheet keskustelevat usein mielenkiintoisesti ajankohtaisten aiheiden kanssa”, Honkakoski toteaa.
Teksti: Heidi Backström
Heidi Backström on Helsingissä ja Turussa toimiva esittävien taiteiden tuottaja, kuraattori ja kirjoittaja. Teksti on toteutettu yhteistyönä Kauri Honkakoski Companyn kanssa.
Honkakosken kuva: Vilma Pimenoff
KAURI HONKAKOSKI COMPANY 