Essee: Heidi Backström
Toukokuussa 2026 istun Tukholmassa Teater Tre:n salissa ja kuuntelen ohjaaja Kauri Honkakosken jutustelua. Paikallisen Mimplattformen-kollektiivin järjestämä tilaisuus on osa Kauri Honkakoski Companyn kaksivuotista, yhteispohjoismaista fyysisen teatterin hanketta. Honkakoski on juuri pitänyt kolmen päivän työpajan fyysisestä teatterista ruotsalaisille taiteilijoille yhdessä tulevan HIGH TIDE -teoksensa ensemblen kanssa. Taiteilijatapaamisen yleisö on keskittynyttä, kiinnostunutta ja aktiivista. Salissa tunnutaan jaettavan jokin ymmärrys fyysisestä teatterista ja päästään näin ollen syventämään taiteellisten prosessien kysymyksiin nopeasti. Miten Honkakoski ohjaa suhteessa aikaan? Mistä löytää aiheensa? Miten työryhmän liike tulee osaksi teosta?
Mimplattformenin tilaisuudessa ei lähdetä kysymyksestä, mitä fyysinen teatteri on? Tai miten se eroaa tanssista, teatterista tai sirkuksesta? Olen itse esittänyt nämä samat kysymykset kirjoittajana. Mahdollisesti tulen esittämään tulevaisuudessakin. Suomessa on useampi korkeatasoinen fyysisen teatterin ryhmä, mutta itse muoto ei tunnu nousevan omalle jalustalleen, vaan sille haetaan paikkaa muiden esittävän taiteen muotojen fuusiona, alalajina tai kuriositeettina. Tukholmassa minusta tuntuu, että on olemassa jokin pohjoismainen fyysisen teatterin kenttä, johon suomalaiset ryhmät linkittyvät.
Suomen ja Ruotsin parhaat puolet
Fyysiseen teatteriin erikoistunut näyttelijä, ruotsalainen Liv Meijer Nordgren toteaa, että tilanne Ruotsissa ei ole taidemuodon tunnettuuden tai itsenäisyyden kannalta kaksisempi kuin Suomessa. ”Ruotsissakin on vahva puheteatterin traditio ja lajien välisiä muureja”, Nordgren toteaa, kun yritän hahmottaa fyysisen teatterin paikkaa pohjoismaisessa esittävän taiteen ekosysteemissä.
Ruotsissa tilanne fyysisen teatterin saralla on parempi siinä mielessä, että tarjolla on edelleen alan koulutusta, toisin kuin Suomessa, jossa fyysiseen teatteriin keskittynyt koulutusohjelma Vaasassa ajettiin alas vuonna 2015. Omassa taidemuodossa on siis mahdollista kasvaa Ruotsissa taiteilijaksi, kokeilla ja oppia sen eri puolia. Nordgrenin mukaan Suomessa puolestaan vapaan kentän rakenteet toimivat paremmin: Suomessa on mahdollista pyörittää omaa ryhmää ja saada siitä edes osittaista elantoa. Ruotsissa koulutetut fyysisen teatterin näyttelijät päätyvät vakiintuneisiin teatteritaloihin töihin siinä missä puhepainottuneen teatterikoulutuksen saaneet näyttelijätkin. Ruotsissa toimivaa on myös kiertuetoiminnalle rakennetut verkostot, joskin ne palvelevat vapaalla kentällä erityisesti lasten teatterin tekijöitä. ”Pitäisi saada fyysisen teatterin moninaisuutta esiin paremmin täälläkin”, Nordgren sanoo.
Yhteispohjoismainen projekti
Vastatakseen Pohjoismaisiin tarpeisiin, eli tehdäkseen fyysistä teatteria näkyvämmäksi, Kauri Honkakoski on luonut kaksivuotisen yhteispohjoismaisen hankkeen. Hanke toteutetaan Suomessa, Ruotsissa ja Tanskassa. Sen päärahoittaja on Pohjoismainen kulttuuripiste. HIGH TIDE -hankkeessa yhdistyvät näyttämöteoksen tekeminen ja fyysisen teatterin työvälineiden kehittämistyö pohjoismaisella kentällä. ”Hankkeen toiminta koostuu taiteellisesta kokeilusta, teosprosessista, kursseista, työpajoista, online-seminaarista, artikkeleista, avoimista harjoituksista, yleisökeskusteluista, residensseistä, esityskaudesta, vierailuesityksistä ja loppuseminaarista”, Honkakoski kertoo. Kollegiaalisuudella, jakamisella ja yleisöjen kohtaamisella on siinä omat paikkansa. Fyysisen teatterin tekijöiden välinen ymmärrys ja verkosto lujittuvat ammattilaistapahtumissa kuten työpajoissa ja seminaareissa, yleisöt kohdataan esitysten ympärillä.
Aasialaista ja eurooppalaista perinnettä
Mitä fyysinen teatteri sitten on – ihan itsenään, ei suhteessa muihin esittävän taiteen muotoihin? Sen taustalla on pyrkimys irrottautua tekstikeskeisestä puheteatterista ja palata teatterin kehollisiin juuriin. Sen alle kuuluu monikulttuurinen kirjo erilaisia ilmaisulajeja: Liv Meijer Nordgren esimerkiksi ammentaa ensisijaisesti aasialaisesta traditiosta ja on kiinnostunut fyysisistä illuusioista. Kauri Honkakoski puolestaan on erikoistunut ranskalaisen Étienne Decroux’n kehittämään corporeal mimeen. Moni suomalainen fyysisen teatterin tekijä on opiskellut Vaasan koulun lisäksi Jacques Lecoqin perustamassa koulussa Pariisissa, jossa klovnerialla on vahva merkitys.
Termi fyysinen teatteri vakiintui esittävän taiteen sanastoon eurooppalaisen ja venäläisen ohjaajantaiteen myötä 1970–1980-luvuilla, mutta sen juuret ulottuvat antiikin Kreikan rituaaleihin asti. Puheeseen pohjaavan teatterin rinnalla on aina kulkenut vahva fyysinen perinne. Sen merkittävin esikuva on 1500-luvun Italiassa syntynyt commedia dell’arte. Esityksiä tehtiin esitettäväksi toreille ja eri kielialueille, joten näyttelijöiden oli pakko välittää juoni ja tunteet naamioiden, ilmeiden ja akrobatian keinoin. 1900-luvulle tultaessa ranskalainen Étienne Decroux kehitti corporeal mime -tekniikan ja erotti kehon ilmaisun perinteisestä pantomiimista puhtaaksi, itsenäiseksi näyttämötaiteen muodoksi. ”Euroopassa puhutaan usein miimistä, mutta Pohjoismaissa käsitys siitä on niin rajallinen, että termi fyysinen teatteri on kuvaavampi ja näin vakiintuneempi”, Kauri Honkakoski sanoo.
Nykyisin tuntemamme fyysinen teatteri syntyi vastareaktiosta tekstikeskeistä puheteatteria vastaan ja nosti kehon takaisin näyttämön ensisijaiseksi kieleksi. 70–80-luvuilla eri puolilla Eurooppaa ja Venäjällä ohjaajat alkoivat horjuttaa puheen merkitystä näyttämöllä. Oleellisia vaikuttajia ovat olleet Vsevolod Mejerholdin biomekaniikka, Antonin Artaud’n julmuuden teatteri, Jerzy Grotowskin köyhä teatteri, Jacques Lecoqin luovaa leikkiä, liikkeen analyysia sekä fyysisiä maskeja, kuten neutraalinaamiota ja klovneriaa painottanut pedagogiikka. Samaan aikaan 1970-luvulla saksalainen Pina Bausch murensi tanssin ja teatterin rajoja Tanztheater-tyylillään, ja brittiläinen Lloyd Newson toi näyttämölle kantaaottavan, raa’an ja yhteiskunnallisen fyysisyyden.
Länsimaisen avantgarden rinnalla fyysiseen teatteriin ovat vaikuttaneet vahvasti useammat aasialaiset esittävän taiteen perinteet, kuten intialainen kathakali, kiinalainen Peking-ooppera sekä japanilaiset noh- ja kabuki-teatteri. Eurooppalaiset teatterintekijät käänsivät katseensa itään etsiessään vaihtoehtoja puheteatterille.
Syyskuussa 2026 katson HIGH TIDE -teoksen läpimenoa Helsingissä. Ensi-iltaan on vielä yli kuukausi. Näyttelijät jäävät tästä harjoitustauolle. Teos näyttää valmiilta. Kauri Honkakosken tekemisen tavaksi on muotoutunut pitkä ja aukkoinen harjoitusprosessi, jossa intensiivistä harjoitusjaksoa seuraa muhitteluaika, jolloin työryhmä hajaantuu erilleen. “Teos ehtii asettua tällä tavoin esiintyjiin ja on ensi-illassa valmiimpi.”
HIGH TIDE -näyttämöteos
Lokakuussa 2026 ensi-iltaan tuleva HIGH TIDE on ”apokalyptinen salonkidraama, joka sijoittuu paratiisin viimeiselle rannalle”. Näyttämöllä viisi ihmistä nauttii idyllisestä eväsretkestä samalla kun maailma murenee ympärillä. Näyttämöllä on Kauri Honkakoski Companyn aiemmista teoksista Pulpetti (2017) ja Hinterland (2023) tuttuja näyttelijöitä ja sama suunnittelijatiimi: äänisuunnittelija Tuuli Kyttälä ja valosuunnittelija Sisu Nojonen. Pitkä yhteistyö on tärkeää Honkakoskelle. Myös näyttelijä Liv Meijer Nordgren toteaa, että fyysisesti näin vaativassa työssä tuttuuden synnyttämä luottamus korostuu esiintyjän työssä. ”Tilaa jää myös hahmon kehittämiselle eri tavalla, kun yhteisen kielen luomista ei tarvitse aloittaa alusta.”
Palaan Mimplattformenin yleisökysymyksiin. Mistä Honkakosken taiteellinen prosessi alkaa?
Teoksen idea lähtee aina jostain Honkakoskea mietityttävästä aiheesta tai näystä. Usein alussa on jokin materiaali tai lavasteen osa sekä esiintyjien määrä, josta prosessi käynnistyy. Tekeminen on alusta asti liikelähtöistä: Se syntyy liikkeen, toiminnan ja kehojen kautta, mutta mukana on merkitysten luominen ja dramaturgiset kysymykset heti ensimmäisistä harjoituksista alkaen. Teatterin politiikkaa -podcastissa Honkakoski kertoo näyttelijöiden merkityksestä fyysisen teatterin teoksen tekemisessä: ”Companyn esiintyjillä on fyysisen teatterin treenitausta, joka konkreettisesti tarkoittaa sitä, että he pystyvät luomaan tyyliteltyä toimintaa ja liikettä tietoisina tuon tuottamansa materiaalin mahdollisista dramaturgisista merkityksistä.”
Sekä Honkakoski että Nordgren pohtivat sitä, miten fyysisessä teatterissa ääni ja valo linkittyvät näyttämön toimintaan vahvemmin kuin usein perinteisessä puheteatterissa. Nordgren ajattelee valoa melkeinpä yhtenä esiintyjistä, Honkakoski puhuu samaan tapaan myös äänestä. Ne eivät ainoastaan luo näyttämön esteettistä maailmaa, vaan myös tukevat esiintyjien liikettä ja toimintaa.
“Tuulin ja Sisun kanssa teoksemme ovat kokonaistaideteoksia. Näen teoksen kuin palmikon; ilman jotain sen kolmesta osasta se olisi ontto”, Honkakoski kertoo yhteistyöstään äänisuunnittelija Tuuli Kyttälän ja valosuunnittelija Sisu Nousiaisen kanssa. Honkakoski myös huomauttaa, että tällainen kokonaistaideteosajattelu ei ole tyypillistä koko fyysisen teatterin kentällä, vaan yhteisen dramaturgian tekeminen valon ja äänen kanssa on syntynyt “juurikin Tuulin ja Sisun kanssa työskennellessä”.
Honkakosken määritelmä fyysisestä teatterista
”Abstraktion mahdollisuus tässä ja nyt, poeettinen kerronta, assosiatiivisuus,” listaa ohjaaja Kauri Honkakoski fyysisen teatterin erityisiä mahdollisuuksia käsitellä aikamme polttavinta kysymystä, ilmastonmuutosta. Katsojana minulle jää tilaa käsitellä ihmisen typeryyttä ja ilmastokriisin järjen ylittävää pelottavuutta ilman, että siitä luennoidaan, opetetaan tai saarnataan. Tavallaan HIGH TIDE ei väitä mitään, vaan väittämät syntyvät katsojan päässä, peilautuvat omien tietojen, resilienssin ja maailmankatsomuksen kautta näyttämölle yhdeksi elementiksi esiintyjien, äänen, valon ja muun visuaalisen maailman kanssa.
Kysyn – vielä kerran – Honkakoskelta, miten hän määrittelee fyysisen teatterin: ”Se on itsenäinen taiteen muoto muiden esittävän taiteen muotojen rinnalla. Teoksen dramaturgia luodaan liikkeellisyyden ja kehollisuuden lähtökohdasta, liikkeen, toiminnan ja kehon keinoin, ja niiden ehdoilla.” Fyysinen teatteri jota Honkakoski tekee pohjaa miimiin. ”Ajattelen, että parhaimmillaan tämänkaltainen fyysinen teatteri voi tehdä yhteisistä näkymättömistä asioista näkyvää ja inhimillistä. Fyysinen teatteri muotona mahdollistaa konkretian ja abstraktion yhtäaikaisen läsnäolon.” Honkakoski jatkaa: “Pyrin fyysisen teatterin keinoin, visuaalisuuden, fyysisyyden ja alitajuntaan porautuvien keinojen kautta koskettamaan sanattomia kerroksia meissä ihmisissä.”
Lainaan vielä Teatterin politiikkaa -podcastista Honkakosken summausta fyysisestä teatterista, koska se vastaa myös omaa kokemustani katsojana: “Se on ajattelevien ja tuntevien kehojen kieli.” Koen, että se on vuoropuhelu, johon myös katsoja osallistuu.
Heidi Backström on Helsingissä ja Turussa toimiva kirjoittaja, kuraattori ja tuottaja. Hän toimii esitys- ja nykytaiteen kentillä.
KUVAT: Cosmin Cirstea (HIGH TIDE esityskuvat) | Leonard Stenberg (työpajakuvat)
